Päätin lopettaa tämän pitkäksi venähteen hiljaiselon ja tulla kertomaan kuulumisia. Toivottavasti teillä kaikilla on ollut hyvä tsemppi päällä ja olette pitäneet itsenne ruodussa herkkujen ja repsahdusten suhteen. Arvatkaapa olenko minä? NO EN! :D
En tiedä/muista/halua muistaa, mitä oikein tapahtui ja missä meni vikaan. Taisin olla kipeänä, ja silloin (totta kai) saa syödä ihan mitä haluaa. Herkuttelun jälkeen iski morkkis, jolloin saa tietysti jäädä riutumaan itsesääliin ja vetelemään pullia kurkusta alas kaksin käsin.
Sitten tuli syksy. Kylmää, märkää, ikävää. Syy ottaa porkkanakakkuja kahvilassa.
Hesen alekupongit menossa vanhaksi. Syy ostaa juustohampurilaisia ja mukamas säästää.
Menkat. Syy ahmia puolen litran purkki Ben&Jerry´s -jädeä yhdessä illassa katsoen samalla Jutan ja Vertin sinkkudeittejä.
Masennus. Syy kaivaa vieraille tarkoitettu mutakakku pakastimesta ja kuoruttaa se kermavaahdolla.
Masennus repsahduksesta. Syy repsahtaa vähän lisää.
As you can see, syitä löytyy joka lähtöön. You name it.
Eli repsahdettu on ja kunnolla. Vaa`alla en uskalla käydä, eikä tarvitse, kyllä sen peilistä näkee, että kiloja on tullut lisää. Olen miettinyt, miksi mä repsahdan niin helposti. Tämän laihduttamisen suhteen mulla on sellainen päähänpinttymä että, mañana-mañana. Helposti ne huomiset vaan venähtää kolmeksi viikoksi. Suurin haaste on kuitenkin poikaystäväni. Niin ihana kuin hän onkin, hän ei ole ehkä paras tuki tässä asiassa.
Sillon kun me tapasimme tammikuussa, hän oli suht timmissä kunnossa. Innokas salilla kävijä. Hän oli tehnyt ison elämäntaparemontin ja laihduttanut reilu kymmenen kiloa. Minua hiveli lihaksikkaan miehen huomio ja innostuin jopa itse ajatuksesta salilla käymisestä. Se innostus tosin jäi ajatuksen tasolle. Jotain kävi. Vakiintuminen? Herkkupäivä muuttui jokapäiväiseksi. Mies alkoi käydä joka päivä töissä. Iltasin hän oli väsynyt. Ei jaksanut salille. Oli kivempi syödä sohvan ääressä. Jälkiruokaa oli ja on yhä pakko saada. Eikä se ole vain yksi muffinssi, vaan useimiten iso karkkipussi. Mitä minä teen? Syön siinä samalla, ja koska olen sokeriaddikti, niin rupean haluamaan sitä karkkia tai muuta makeaa joka päivä. Olemme jonkinlaisessa oravanpyörässä, emmekä osaa hypätä kyydistä pois.
Tiesittekö, että sokeri aiheuttaa samanlaisen riippuvuuden kuin heroiini?
Ymmärrän, että minulla pitäisi olla tarpeeksi itsekuria, etten sortuisi samoihin elämäntapoihin, kuin poikaystäväni. En myöskään saisi käyttää poikaystävääni syynä omalle saamattomuudelleni. Olisi vain niin hiton paljon helpompaa, jos toinen olisi mukana tässä, että tekisimme tätä yhdessä. Poikaystäväni tuntuu unohtaneen, että hänellä on fyysisesti rankka työ, jossa hän kuluttaa edes jotakin popsimistaan herkuista. Mulla ei. Joudun tekemään tuplasti sen eteen, että kulutan kalorit. Eniten tässä tuntuu pahalta se, että olen onnistunut vetämään ennen niin urheilullisen miehen mukaan tähän röhnöttelyyn. Eihän tämän näin pitänyt mennä.
 |
| Kuva:Pinterest |
