Päätin lopettaa tämän pitkäksi venähteen hiljaiselon ja tulla kertomaan kuulumisia. Toivottavasti teillä kaikilla on ollut hyvä tsemppi päällä ja olette pitäneet itsenne ruodussa herkkujen ja repsahdusten suhteen. Arvatkaapa olenko minä? NO EN! :D
En tiedä/muista/halua muistaa, mitä oikein tapahtui ja missä meni vikaan. Taisin olla kipeänä, ja silloin (totta kai) saa syödä ihan mitä haluaa. Herkuttelun jälkeen iski morkkis, jolloin saa tietysti jäädä riutumaan itsesääliin ja vetelemään pullia kurkusta alas kaksin käsin.
Sitten tuli syksy. Kylmää, märkää, ikävää. Syy ottaa porkkanakakkuja kahvilassa.
Hesen alekupongit menossa vanhaksi. Syy ostaa juustohampurilaisia ja mukamas säästää.
Menkat. Syy ahmia puolen litran purkki Ben&Jerry´s -jädeä yhdessä illassa katsoen samalla Jutan ja Vertin sinkkudeittejä.
Masennus. Syy kaivaa vieraille tarkoitettu mutakakku pakastimesta ja kuoruttaa se kermavaahdolla.
Masennus repsahduksesta. Syy repsahtaa vähän lisää.
As you can see, syitä löytyy joka lähtöön. You name it.
Eli repsahdettu on ja kunnolla. Vaa`alla en uskalla käydä, eikä tarvitse, kyllä sen peilistä näkee, että kiloja on tullut lisää. Olen miettinyt, miksi mä repsahdan niin helposti. Tämän laihduttamisen suhteen mulla on sellainen päähänpinttymä että, mañana-mañana. Helposti ne huomiset vaan venähtää kolmeksi viikoksi. Suurin haaste on kuitenkin poikaystäväni. Niin ihana kuin hän onkin, hän ei ole ehkä paras tuki tässä asiassa.
Sillon kun me tapasimme tammikuussa, hän oli suht timmissä kunnossa. Innokas salilla kävijä. Hän oli tehnyt ison elämäntaparemontin ja laihduttanut reilu kymmenen kiloa. Minua hiveli lihaksikkaan miehen huomio ja innostuin jopa itse ajatuksesta salilla käymisestä. Se innostus tosin jäi ajatuksen tasolle. Jotain kävi. Vakiintuminen? Herkkupäivä muuttui jokapäiväiseksi. Mies alkoi käydä joka päivä töissä. Iltasin hän oli väsynyt. Ei jaksanut salille. Oli kivempi syödä sohvan ääressä. Jälkiruokaa oli ja on yhä pakko saada. Eikä se ole vain yksi muffinssi, vaan useimiten iso karkkipussi. Mitä minä teen? Syön siinä samalla, ja koska olen sokeriaddikti, niin rupean haluamaan sitä karkkia tai muuta makeaa joka päivä. Olemme jonkinlaisessa oravanpyörässä, emmekä osaa hypätä kyydistä pois.
Tiesittekö, että sokeri aiheuttaa samanlaisen riippuvuuden kuin heroiini?
Ymmärrän, että minulla pitäisi olla tarpeeksi itsekuria, etten sortuisi samoihin elämäntapoihin, kuin poikaystäväni. En myöskään saisi käyttää poikaystävääni syynä omalle saamattomuudelleni. Olisi vain niin hiton paljon helpompaa, jos toinen olisi mukana tässä, että tekisimme tätä yhdessä. Poikaystäväni tuntuu unohtaneen, että hänellä on fyysisesti rankka työ, jossa hän kuluttaa edes jotakin popsimistaan herkuista. Mulla ei. Joudun tekemään tuplasti sen eteen, että kulutan kalorit. Eniten tässä tuntuu pahalta se, että olen onnistunut vetämään ennen niin urheilullisen miehen mukaan tähän röhnöttelyyn. Eihän tämän näin pitänyt mennä.
 |
| Kuva:Pinterest |
Sitä tulee aina kaikenlaista, syksy, väsymys, kiire, apeus, kouluhommia/työhommia ja vaikka mitä. Mitäs jos siitä huolimatta alottaisit nyt? ;-) Sitä hyvää aikaa kun ei tunnu ikinä löytyvän (ainakaan itsellä) kuiteskaan. Sama se olis siis alottamisen sijaan jatkaa :-P
VastaaPoistaMässytetty on mutta nythän sulla onkin sitten kunnon mässyvarastot jo valmiina ja pärjäät syksyn vähän vähemmillä herkkukerroilla, eiköstä? ;-) Itsekin mässäsin edellisenä viikkona elämäntapamuutoksen ulkopuolisia ruokia ja herkkuja mutta palasin takaisin ruotuun tällä viikolla. Nyt vaan itteä persuuksista kiinni ja herkku- ja ruokasuhteet kuntoon. Ja kun väsyttää tai tekee mieli makeaa - lenkille tai muuten liikkumaan! :-) On Toiminut ainakin mulla. Sitä ihan yllättyy miten paljon virtaa ja energiaa sitä itestä löytyy kun pääsee lenkille. Vaikka vasta hetki sitten röhnäsin simmut puoliummessa sohvalla :-D
OI voi, tuo on kyllä niin totta tuo miehen kanssa laihtuminen :-D Itellä puoliso on sitä sorttia joka voi syyä vaikka ja mitä ja pysyy hoikkana. Ite sitten kerään ne kaikki kilot senkin puolesta :-) Oon vaan päättänyt että mun on pakko syödä eri tavalla ja eri aikoina kuin toinen puoliskoni. En voi tehdä lämmintä ruokaa klo 20-21 aikaan illalla kun se vaikuttaa sitten aamupainoon. Ja ylipäänsä minulle sopii paremmin kevyt iltapala - raskaammat ruuat syödään sitten jo päiväsaikaan. Ite syön 3-4 tunnin välein ja toinen sillon kun sattuu huvittamaan ja moisen muistamaan. Minä suunnittelen jo uusia ruokailuhetkiä ja reseptejä kun on vielä edellinen ruoka pötsissä ja miestä ei vois tuon taivaallista kiinnostaa mitä syödään seuraavaksi ja millon. Minä oon se joka rahtaa suklaat ja sipsit kotiin. Onneks miekkonen pitää mut kurissa ainakin pizzan ja kebabin kohdalla - tosi harvoin tulee tilailtua niitä sillon kun kissa on kotona. Kun kissa ei ole kotona hiiri hyppelee lähimpään kebabbilaan :-D Ja oikeestaan kyllä sinne karkkihyllyllekkin samointein. Huh. Pitäs oppia viettämään aikaa yksin ilman herkkukavereita ja "nyt piristän yksinäistä koti-iltaa herkuilla"- ajatuksia.
Ja kyllä. Tuo kulutus. Jos toisella on fyysinen työ tai paljon liikuntaharrastuksia/ muuten aktiivinen ja liikkuva arki, voi se myös syödä paljon enemmän kaloreita. Vaikka niistä herkuistakin. Jos itse on istunut puolet päivästä näyttöpäätteellä tai kotona viruen, on kalorin kulutus ihan eri luokkaa ja sitten se puokkiin syöty suklaalevy kyllä napsahtaa suoraan ahteriin :-D Ite oon huomannut nyt että semmonen 40-60min liikuntaa päivässä pitää mut semmosessa tilassa että voin syödä huoleti ja kaloreita laskemati :-) Aiemmassa laihtumisyrityksessä laihdutin pääosin kaloreilla ja nyt kun huomaan mikä vaikutus liikunnalla on huomaan kuinka paljon turhaa aikaa käytin kaiken maailman laskemiseen. Perusruokaa ja liikuntaa - sillä kyllä laihtuu. Herkuista minä yleensä lihoankin ja niistä pitää pitää ennemmin kirjaa kuin jotakin ruokapäiväkirjaa. Aika äkkiä sitä oppii syömään sopivia määriä eikä syö itteään ähkyyn.
Mutta joo, lähti vähän rönsyymään :-D Tarkotus oli kuiteskin tsempata syksyyn ja osottaa että kyllä se muillakin miehen vierellä laihuttaminen on haastavaa! :-D Etenkin kun onnistuu itte kävelemään kaupasta kotiin ilman herkkuja niin kappas - kyllähän se toinen ne herkut sitten muistaa ostaa! :-D Mutta en ota kuin kerran, kaksi viikossa! :-)