Kun laihdutuksessa tulee takapakkia

Kävi klassiset. Blogin pyöritys jäi arjen jalkoihin ja siinä samassa tuli vedettyä naama täyteen karkkia koko kylän edestä. Huvittaa, että edellisessä postauksessa puoli vuotta sitten olen hehkuttanut parisuhteen voimaa kuntoilussa. Ja hilipati hoi. Nyt on sitten sekin väite todistettu vääräksi. Onnistuin jopa vetäsemään miehen mukaan tähän syöpöttelyyn. Vaikka tottahan se on, ettei kukaan väkisin kaada limua ja karkkia toisen kurkusta alas. Onhan se helppo ryhtyä mässäilemään, kun toinenkin sitä tekee.

Miksi tuli takapakkia? Olen aina reagoinut muutoksiin syömisen kautta. Täytän klassiset tunnesyöpön kriteerit. Syön iloon, suruun, vihaan, stressiin ja niin edespäin. Tänä keväänä elämässä oli paljon muutoksia ja stressaavia tilanteita. Muutto omilleen, opinnäytetyö ja valmistuminen sekä valmistumisen jälkeinen työttömyys. Käsittelin tunteet syömisen kautta. Ruoka lohdutti.

Ehkä takapakki ei olisi jatkunut näin pitkään, jos olisin ihmistyyppinä rennompi, enkä stressaantuisi helposti. Opinnäytetyö ja valmistuminen aiheuttivat jännitystä ja huolta. Opinnäytetyö ei tuntunut valmistuvan ilman tsemppikarkkeja. Pahimmillaan raahasin kaupasta kotiin päivittäin karkkipussin ja söin sen hetkessä. Huolestuttavinta on se, että en edes tajunnut sitä. Niin helppoa on itsepetos. Olen aina ihmetellyt miten sairaanloisen lihavat eivät näe syömistään epäterveellisenä. Noh, pata kattilaa soimaan. 

Omilleen muuton jälkeen oli liian helppoa hakea se viiden euron pizza, kuin tehdä ruokaa itse. Kerrankin sai myös syödä ja juoda juuri sitä mitä itse halusin. Sodastream kupli jatkuvasti jääkaapissa. Työttömyyden aiheuttama huoli, pelko, suru ja masennus lisäsivät nälän tunnetta, joka ei helpottunut ilman herkkuja.

Olisin varmaan yhä samalla tiellä elleivät vanhempani olisi puuttuneet asiaan. Toki olin puhunut poikaystäväni kanssa ylimääräisistä kiloista ja alitajunnassa olin jo tajunnut lihonneeni, vaikken sitä itselleni ollut täysin myöntänytkään. Pari viikkoa sitten äitini laukaisi asian tyypilliseen tapaansa. Kaikkea muuta kuin hienotunteisesti. Ensimmäinen reaktio oli tietysti suuttuminen ja tunteiden purku vanhempiani kohtaan. Kuinka he kehtasivat huomauttaa painostani ja olettivat, etten ollut sitä huomannut. Eivätkö he olleet kuulleet, kuinka olin jo valitellut painostani sivulauseissa. Mikä oikeus heillä oli puuttua elämääni ja kehooni. Sitäpaitsi eikö asiaa olisi voinut esittää toisin, hienovaraisemmin.

Tyypillisiä reaktioita luulisin. Kun olin saanut päästettyä pahimmat höyryt, iski suru ja pettymys. Miksi olen päästänyt itseni tähän kuntoon. Itkin asiaa vanhemmilleni ja kerroin pitkästä aikaa avoimesti tilanteen. Vaikka olen edelleen sitä mieltä, että asian olisi voinut ottaa esille huomattavasti hienotunteisemmin, kuin töksäyttämällä: "On sullekin tullut kiloja aika paljon lyhyen ajan sisällä", olen kiitollinen siitä, että he puuttuivat asiaan. Se oli juurikin se tönäisy, jota tarvitsin. Muuten olisin ehkä jatkanut itsepetosta pidempään ja jatkanut karkkien mutustelua ajatuksella: "Ensi viikolla ryhdistäydyn".

Olen nyt ollut noin viikon ilman karkkia ja limua. Olen muuttanut ruokatottumuksiani vähitellen parempaan suuntaan. Olen varma, että tulen lipsumaan, mutta en halua olla itselleni liian ankara. Kyse on kuitenkin kokonaisen uuden elämäntavan omaksumisesta. Se ei tapahdu hetkessä.

Tänään kävin vaa-alla. Uskalsin kohdata tilanteen. Pelkäsin paljon suurempaa lukua, vaikka kyllä tämäkin on 10 kiloa liikaa 155 cm naiselle. Paino on tällä hetkellä tasan 63 kg. Tästä on hyvä mennä eteenpäin. 

Rohkaisevin terveisin,

Julia